Elina Vähälä

Minun Kuhmoni

"Kuhmon Kamarimusiikki on osa minua, ja minä olen osa Kuhmon Kamarimusiikkia."

Minun Kuhmoni

30 vuotta viulun kanssa, niistä 22 vuotta Kuhmon hengen vaikutuksen alaisena. Kuhmo näyttäytyy minulle kolminaisuutena: Kuhmon viulukoulu, Virtuosi di Kuhmo, Kuhmon Kamarimusiikki. Voisi sanoa, että viulukoulusta polveutui Virtuoosit, ja kaiken tämän on pyhittänyt festivaalin pyhä henki.

Vaalin Kuhmon viulukoulua sydämessäni kuin aarretta. En voi kyllin korostaa, kuinka merkittävää oli olla siinä mukana. Seppo Kimasen konsepti oli nerokas: nuoret viuluopiskelijat kokoontuivat Kuhmoon viisi kertaa vuodessa viiden vuoden ajan opiskelemaan kolmen venäläisen huippupedagogin johdolla. Kurssit oli kesäleiriä lukuun ottamatta järjestetty keskellä korpea Lentiirassa, Petäjäniemen lomakylässä. Ilmapiiri oli keskittynyt, intiimi, lämminhenkinen ja innostava. Luonnonkaunis paikka sekä Eija ja Toivo Heikkisen vieraanvaraisuus takasivat loistavat olosuhteet oppimisen lisäksi myös mukavalle yhteiselolle. Meillä oli suurenmoisimmat opettajat mitä kuvitella saattaa. Zinaida Gilels, röntgenkatseella varustettu peruskallio, joka väsymättä huolehti tekniikasta, Ilja Grubert, hämmästyttävä virtuoosi ja huikean omaperäinen taiteilija sekä Pavel Vernikov, festivaaliyleisön lemmikki, armoitettu muusikko ja koomikko – mitä teatterimaailma on hänessä menettänytkään!

Kesäisin viulukoulu jalkautui festivaalin keskelle. Kamarimusiikin maailma avautui minulle uutena ja ihmeellisenä, keskittyihän kotikaupunkini Lahden musiikkielämä enimmäkseen sinfoniaorkesterin ympärille. Kuhmossa ahmimme konsertteja, iltamissakin nuokuimme aamuyöhön asti. Korvat ja silmät tarkkana seurasimme esityksiä, erityisesti opettajiemme. Näin jälkikäteen ihmettelen Grubertin ja Vernikovin kestävyyttä. Kovan esiintymistahdin lisäksi he antoivat auliisti aikamoisen määrän viulutunteja. Vain yhden ainoan kerran viiden vuoden aikana muuten aina niin lempeä Grubert muistutti tunnilla enemmän huuliharppukostajaa kuin viuluprofessoria. Se sattui juuri festivaalin aikaan, muutamaa tuntia ennen kun hän astui parrasvaloihin Tšaikovskin seksteton primaksena. Itse selvisin alta pois kutakuinkin ehjin nahoin, mutta seuraava potilas joutui tirauttamaan jo muutaman kyyneleenkin. Vernikovilla puolestaan oli festivaalikiireiden keskellä hauska tapa ilmaista mielipiteensä, jos oppilaan esitys tunnilla ei vakuuttanut. Hän yksinkertaisesti kääntyi kohti ikkunaa ja alkoi harjoitella omiaan. Oma soitto elävöityi äkkiä kummasti!

Kaiken kaikkiaan voin sanoa, että ilman Kuhmon viulukoulua soittoni olisi edistynyt tutuissa ja turvallisissa raameissa, konservatorion tutkinto-ohjelmien vaatimaa tasaisen harmaata tahtia. Viulukoulu puhalsi huomattavasti navakampaa tuulta purjeisiin, ja opiskeluvauhti muuttui kertalaakista. Vuonna 1990 viulukoululaisista muodostettiin viulusektiot kamariorkesteriin, jonka muut soittajat olivat festivaalin taiteilijoita. Ohjelmassa oli Mozartin Adagio ja fuuga, Haydnin sellokonsertto C-duuri Natalia Gutmanin tähdittämänä sekä R. Straussin Metamorfooseja. Ohjelma oli lievästi sanottuna vaativa meille viulisteille, joista monen kokemus orkesterisoitosta oli vielä lähinnä konservatoriotasoa. Tämän ohjelman konserttikuntoon valmistaminen muodostui sellaiseksi työleiriksi, jota en ole eläessäni käynyt läpi. Kapellimestarina oli mies, josta tuli sittemmin yksi merkittävin musiikillinen mentorini – Peter Csaba. Peter näytti noihin aikoihin ihan merirosvolta partoineen päivineen, ja luonnekin oli myrskyisä. Pelottava tyyppi.

Harjoitukset pelkkien viulujen kanssa alkoivat kello yhdeksän aamulla. Peter hiillosti meitä lounasaikaan asti, minkä jälkeen alkoivat varsinaiset orkesteriharjoitukset. Ne venyivät helposti iltakymmeneen. Lihaa säästämättä ja laadusta tinkimättä. Koska raskas työ vaatii huvituksia, oli tietysti ihan pakko rillutella kavereiden kanssa, jos ei ihan pikkutunneille niin melkein. Ja sitten kello soimaan viisi vaille yhdeksän, hammaspesu, hyppäys housuihin ja muutama juoksuaskel harjoituksiin, jotka pidettiin näppärästi majapaikkamme alakerrassa.

Muistan erään aamupäivän, jolloin Peter jalosti osaa viuluista pitkän kaavan mukaan. Nojailin nuottitelineeseen takanani. En tiedä kuinka paljon aikaa oli kulunut, mutta yhtäkkiä havahduin kaukaisilta höyhensaarilta Peterin ääneen: " Wakie, wakie..." Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun näin hymyn puskevan Peterin piraattinaamarin läpi. Konsertti Kuhmon kirkossa oli menestys. Metamorfooseja antoi järisyttävällä tavalla esimakua siitä, mitä jousiorkesterilla voi saavuttaa musiikissa.

Virtuosi di Kuhmo aloitti nykyisen taipaleensa pian Metamorfoosien jälkeen vuonna 1992. Matkan varrelle on mahtunut lukemattomia teoksia, konsertteja, levytyksiä sekä mahtavaa yhdessä tekemisen meininkiä. Alkuvuosina Peterin ote oli rautainen, mutta olimmehan varsin nuoria ja tarvitsimme paljon harjoitusta. Toisaalta olimme myös otollista materiaalia, oivaa musiikillista muovailuvahaa. Sointia ja fraseerausta haettiin tuntikausia, sävelpuhtautta hiottiin lukemattomissa stemmaharjoituksissa. Muistan tutinan puntissa, kun menimme soittamaan ensi kertaa yleisön eteen Tšaikovskin Firenzen muistoja tai Bartókin Divertimentoa. Jo orkesterin alkuvuosina näkyi sille tyypillinen ominaisuus: kukoistus konserttitilanteessa.

Nykypäivän Virtuosi di Kuhmo on ollut itsenäinen yhtye jo pian 15 vuotta. Soitamme ympärivuotisesti konsertteja, vastaamme ohjelmistosuunnittelusta itse yhteistyössä vierailevien taiteilijoiden ja konserttijärjestäjien kanssa, nautimme siitä osaamisesta, mikä vuosien yhteissoitolla on saavutettu ja edelleenkin soitamme konserteissa niin, että luu paistaa. Kuitenkin Kuhmoon tulossa on aivan oma tunnelmansa: ihana yleisö, tutut paikat ja ihmiset, järkyttävä kiire, lyhyet yöt, aamuiset silmäpussit sekä tunnelma katossa konserteissa, saunailloissa ja Salakamarilla. Muistoja on kertynyt myös lukuisista eksoottisista majapaikoista. Vai miltä kuulostaa kahden viikon oleskelu Kuhmon neuvolassa (joku onnekas pääsi aina näytteenottohuoneeseen, josta oli suora luukkuyhteys toilettiin) tai entisellä poliisilaitoksella (kyllä, putka oli alakerrassa)? Haluan nyt lämpimästi onnitella Kuhmon Kamarimusiikkia 40-vuotisen taipaleen johdosta. Ihan hitusen onnittelen myös itseäni, sillä Kuhmon Kamarimusiikki on osa minua, ja minä olen osa Kuhmon Kamarimusiikkia.

Elina Vähälä
2009

  • Edellinen tarina
  • Takaisin tarinoihin
  • Seuraava tarina