Juhani Lagerspetz

Minun Kuhmoni

"Kuhmon Kamarimusiikki on muodostunut minulle vuoden kohokohdaksi."

Minun Kuhmoni

Kuhmon Kamarimusiikki on minuun muusikkona varmastikin eniten vaikuttanut yksittäinen musiikkitapahtuma. Sen musiikillisen annin runsaus ja laaja-alaisuus on muovannut profiiliani muusikkona.

Kuhmon kautta olen hankkinut suurimman osan kamarimusiikkiohjelmistoani. Ensimmäisen kerran olin esiintymässä Kuhmossa taiteilijana vuonna 1982, 22-vuotiaana. Sitä ennen olin kuitenkin jo 1970-luvun puolella osallistunut musiikkileirille, jossa opettajina olivat mm. ”kamarimusiikkigurut” Eli Goren, William Pleeth ja Ralf Gottóni. Vuosien varrella Kuhmossa on saatu kuulla lukemattomia hienoja esityksiä. 1980-luvun alusta mieleen on jäänyt erityisesti esim. Krystian Zimerman: kuohuvan romanttinen ja vapaa Schumannin pianokvintetto (edelleen mielestäni ideaali tulkinta tästä teoksesta) ja Schubertin Forelli-kvintetto, joka oli kirkkaassa helmeilevyydessään vertaansa vailla. Tai sitten Oleg Kaganin tulenpalava hehku Tšaikovskin Firenzen Muistoja-seksteton primaksena. 1980-luvun puolivälissä Kontion koulun täyteen ahdettuun saliin, jonka lämpötila hipoi hyvin lämmitetyn saunan lukemia ja tunnelma oli jo valmiiksi hektinen, ilmestyi monsteri mustassa frakissa (”sallittu” asu Kuhmossa sekin!): Grigori Sokolov! Henkeäsalpaavan intensiivisen Beethovenin Hammerklavier-sonaatin jälkeen sali oli revetä, kuin salamaniskun jäljiltä. Taisi muuten olla Sokolovin ensivierailu Kuhmossa.

Ensimmäisinä Kuhmon vuosinani olin luonnollisesti tavallaan oppipojan asemassa, enkä aina saanut sellaisia tehtäviä, joita innokkaana ja kunnianhimoisena nuorena miehenä olisin halunnut. Kantaohjelmisto, suosikkiteokset lankesivat ulkomaisille tähdille. Oli toisaalta Gidon Kremer kavereineen ja jonain vuonna (neuvosto-)venäläisten porukka, toisaalta suomalaiset. Luonteeltani enimmäkseen sopeutuvana hyväksyin tilanteen. Kun nyt katson taaksepäin tuota aikaa, tuntuu ensiarvoisen tärkeältä, että soitin jo silloin vaikkapa uutta suomalaista musiikkia, Kokkosta, Martinůta tai Coplandia. Nuo ”oppivuodet” loivat perustan monipuolisuudelle, joka ilmeisesti yleensä on syynä siihen, että olen saanut olla vuodesta toiseen mukana tässä upeassa tapahtumassa. Työtahti Kuhmossa on ollut välillä todella hektinen, etenkin 1990-luvulla. Parhaimmillaan päivä sisälsi harjoituksia, opetusta ja esiintymisiä aamuyhdeksästä iltakymmeneen. Yöllä saattoi olla vielä sponsorilevyn tekoakin. Puhumattakaan sitten iltamista, joissa piti joskus esiintyä kolmelta tai viideltä yöllä. Mutta työ on ollut aina innostavaa ja haasteellista, ja yleisön vastaanotto palkitsevaa ja stimuloivaa. Siksi en ole kokenut työtä Kuhmossa raskaaksi, ja stressi, jos sitä on ollut, on ollut positiivista stressiä. Muistan eräänkin vuoden, jolloin teemana oli amerikkalainen nykymusiikki. Eräs amerikkalainen pianisti peruutti tulonsa, ja jouduin opettelemaan kahdessa päivässä seitsemän nykymusiikkiteosta. Tämä muun ohjelmani, oppilaiden ja harjoitusten lomassa! Teosten nimet ja säveltävät olen sittemmin autuaasti unohtanut. (Tällainen suunnaton luottamus taiteellisen johtajan taholta on tietysti imartelevaa, mutta voi olla myös riskaabelia. Täytyy kyllä tunnustaa, että Seppo Kimanen ei päästänyt itseäänkään koskaan helpolla festivaalin aikana.) Mitä nykyiseen Kuhmon ohjelmistooni tulee, kun olen jo parinkymmenen vuoden ajan saanut soittaa kaikentyylistä musiikkia ja suosikkikappaleetkin on moneen kertaan koluttu, toivon, että vielä tulisi vastaan tuntemattomia, hyviä sävellyksiä (tyylistä ja aikakaudesta riippumatta). Silti on aina suuri nautinto esittää Forelli-kvintettoa tai Brahmsin pianokvartettoja ja pyrkiä tuomaan niihin tuoreutta, uuttakin näkökulmaa.

Miten sitten tuollaisen kaksiviikkoisen intensiivisen rupeaman keskellä pystyy rentoutumaan? Saunaillat on tietysti yksi tapa. Minulle perheen läsnäolo oli etenkin 1980–1990-luvuilla tärkeää, kun soittamista oli joka festivaalilla valtavat määrät iltamineen. Se, että saatoin nähdä läheisiäni päivittäin edes lyhyen aikaa, irrottautua välillä kokonaan festivaalihuumasta ja tehdä tavallisia kesäisiä asioita: uida, marjastaa, lenkkeillä. Näin kahtena viikkona Suomen kesän parasta loma-aikaa sain edes aavistuksen lomasta... Mainitsin alussa muutamia hienoja esityksiä ja taiteilijoita, joita olen Kuhmossa kuullut. Voisi myös sanoa toisinpäin: Kuhmossa on ollut lukemattomia varmasti hienoja konsertteja (paljon, paljon enemmän), joita en ole kuullut. Festivaalin nykyinen taiteellinen johtaja Vladimir Mendelssohn lausahti takavuosina eräälle kollegalleen, joka pahoitteli, ettei päässyt kuulemaan tämän konserttia: ”In principle we don't listen to each other.” (Periaatteessa emme kuuntele toisiamme.”) Tämä Vladille tyypillinen kuivan humoristinen lausahdus sisälsi aimo annoksen totuutta. Vaikka aikaakin konserttien kuuntelemiseen silloin tällöin oli, useimmiten vastaanottokyky oli koetuksella, koska päivät olivat jo niin täynnä musiikkia, soittamista ja kuuntelemista.

Miksi puhun näin paljon menneessä aikamuodossa? Koska monet asiat tuntuvat nyt Kuhmossa muuttuneen, ei pelkästään uuden taiteellisen johtajan myötä. Kamarimusiikki-iltamista ja Kamarimusiikin Huumasta luovuttiin jo Sepon kaudella, ja konserttien määrä on vähentynyt. Tämä luonnollisesti helpottaa muusikoiden työtä ja mahdollistaa jopa Vladin ”periaatteesta” luopumisen (tai ainakin lipsumisen): konsertteja jaksaa silloin tällöin kuunnella, ja niistä jopa nauttii. Toinen asiaon sitten se, miten yleisö tapahtuman kokee. Onko jokin annos spontaaniutta menetetty iltamien ja Huuman jäätyä pois? Kävijämäärien kehitys ei ilmeisesti viittaa mihinkään ongelmaan tässä suhteessa. (Ehkä esityksen spontaaniutta ei välttämättä lisää se, jos kappale on valittu tai sitä on harjoiteltu vasta konserttipäivänä. Kvaliteetti saattaa sen sijaan kärsiä.) Vaikka jatkuva solistinen toiminta, soolopianoteosten ja konserttojen soittaminen on minulle tärkeää, en voisi kuvitellakaan toimivani muusikkona ilman kamarimusiikkia, yhteismusisointia muiden kanssa. Harjoitukset ja esiintymiset eri maailmankolkista tulevien, jo taustaltaankin hyvin erilaisten muusikkojen kanssa ovat opettaneet, miten monilla eri tavoilla voi soittaa hyvin. Se, että näkee jossakin teoksessa uusia puolia, on pelkästään rikkautta. Omien tulkintojen ei tarvitse olla ennalta lukkoon lyötyjä tai muuttumattomia. Niistä joustaminen, kompromissien tekeminen, ei tarkoita luopumista omasta identiteetistä.

Kieltämättä hankaluuksiakin on joskus tullut: joidenkin muusikoiden saneluhalu tai besserwisser-asenne on saattanut tehdä harjoitustilanteen vaikeaksi. Tällaiset kohtaamiset on viisainta kuitata olankohautuksella, turhia pingottamatta: kohta tuleva esitys on ohi, sitten ei toivottavasti koskaan enää. Ehkä nämä muusikot ovat kuitenkin katoava laji, vastaavia tapauksia ei ainakaan omalle kohdalleni ole sattunut enää vuosikausiin. Vaikka ulkomailla ja Suomessakin on nykyisin valtava määrä hienoja musiikkitapahtumia, Kuhmon Kamarimusiikki on muodostunut minulle vuoden kohokohdaksi. Tähän vaikuttavat monet syyt: tuttu, rauhallinen ympäristö, intiimi vuorovaikutus ja läheisyys esiintyjien ja suurenmoisen kuulijakunnan välillä, ohjelmisto runsaudensarvena, josta löytää suosikkiteosten lisäksi aina jotain uutta ja ennen kuulematonta, kaksi erinomaista konserttisalia. Erinomaiset olosuhteet harjoituksille ja opettamiselle on tarjonnut Tuupalan museo, jonka väentupaa olen saanut käyttää jo useiden vuosien ajan. Last but not least: loistava festivaaliorganisaatio, joka pitää huolen aivan kaikesta. Sen turvin muusikko voi keskittyä täysin itse asiaan: musiikin tekemiseen.

Juhani Lagerspetz
2007

  • Edellinen tarina
  • Takaisin tarinoihin
  • Seuraava tarina