Hagai Shaham

Minun Kuhmoni

"Valo noituu minut."

Minun Kuhmoni

Alkuvuodesta 1996 sain agentiltani faksin. Tarjolla olisi jälleen yksi festivaali, kesto kaksi viikkoa, paljon kamarimusiikkiteoksia, jonkin verran opetusta. Olin kuullut paikasta paljon hyvää, pidin kovasti ohjelmistosta, ja paikka oli minulle uusi, joten ajattelin että miksipä ei – kokeillaan!

Saavuin Kuhmoon myöhään illalla, mutta täydessä päivänvalossa. Väsynyt matkalainen varustettiin heti ”taiteilijapaketilla”, eli suomalaisella iltapalalla rasiassa, festivaalin t-paidalla (joka muuten kestää ikuisuuden tai ainakin seuraavalle vuosituhannelle) ja polkupyörällä. Aikatauluni oli monisivuinen, ensimmäiset harjoitukset alkoivat muutaman tunnin päästä ja jatkuivat tauotta konsertteihin ja niiden jälkeenkin. Yritin nukkua, mutta sitten... sääsket esittäytyivät! Seuraavat kaksi viikkoa täyttyivät musiikista, ystävien tapaamisesta, saunailloista, polkupyörällä taiteilusta viulun kanssa sekä yhä edistyneempien sääskentorjuntatekniikoiden kehittämisestä. Lopussa olin uupunut, mikä johtui työn määrästä, intensiivisyydestä ja unen puutteesta. Aina näytti olevan jotakin, joka muutti nukkumisen vaihtoehdoista viimeiseksi tai suorastaan mahdottomaksi: oli se sitten alati valoisa taivas, makkaranpaisto Amatin nuotiolla ystävien kanssa, pyöräretket keskiyön jälkeen tai loppumattoman auringonlaskun tuijottaminen.

Ja kuitenkin: joka vuosi odotan seuraavaa käyntiäni Kuhmossa innostuneena ja jo etukäteen nauttien. Mitähän varten? Onko se ohjelmisto? Ehkä ei. Löydän samanlaisia teoksia ja mielenkiintoisia ohjelmia muilla festivaaleilla. Onko se muusikoiden taso? No varmasti, mutta tapaan monia näistä kollegoista muualla. Onko se paikan kiehtova kauneus? Sillä on varmasti iso merkitys, mutta on muitakin festivaaleja, jotka sijaitsevat mitä kauneimmilla paikoilla. Ehkä utelias ja kiinnostunut yleisö? Ihana, äärettömän avulias henkilökunta? Lumoava valo konserttien jälkeen? Pyöräretket metsässä perheen kanssa? Suomalainen ruoka? Ravintoloiden monipuolisuus? Ilmeisesti kaikki edellä mainitut yhdessä luovat ainutlaatuisen Kuhmo-elämyksen. Erityisesti arvostan teeskentelemätöntä ilmapiiriä. Aivan kuin sopimuksesta omaksuttaisiin tietynlainen vaatimattomuus. Sekä esiintyjät että yleisö jättävät seremoniat minimiin, ikään kuin tunnustaen, että todella suurta ja ylevää on vain musiikki ja luonto.

Kuhmo on myös paratiisi kaltaiselleni amatöörivalokuvaajalle (tosin paratiisiin eivät kuulu hyttysen muodon ottaneet tunkeilijat manalan puolelta aina kun yritän ottaa kuvaa...). Jo kauan sitten otin tavaksi pitää taskukameraa mukanani. Sää ja valo muuttuvat koko ajan paljastaen suurenmoisia näkyjä, enimmäkseen illalla ja myöhään yöllä. Iltakonserttien jälkeen minulla on tapana kiirehtiä huoneeseeni, siepata isompi kamera ja objektiivi ja rynnätä takaisin järvelle vangitakseni nuo kiehtovat hetket jolloin hiipuva päivävalo muuttuu auringon nousuksi. Olen luvannut itselleni rajoittaa kuvausseikkailut päättymään keskiyöllä – harjoitukset tai oppitunnit alkavat klo 8.30 aamulla – mutta yleensä turhaan. Valo noituu minut. Auringonlaskusta tulee auringonnousu, ja juuri tämä nykyhetki ei koskaan palaa, aivan kuin elävä esitys. Väsymys, sääsken puremat – ne ovat jo kauan sitten unohtuneet, mutta taianomaiset näyt syöpyvät muistoihini... ja onnellisesti palautuvat mieleen Kuhmoon palatessani.

Hagai Shaham
2011

  • Edellinen tarina
  • Takaisin tarinoihin
  • Seuraava tarina