Kuhmon Kamarimusiikki sivun taustakuva

Juhani Koivisto

Tie menestykseen

Miten Kuhmossa tehtiin mahdottomasta mahdollista
Kuhmon historiikki

TIE MENESTYKSEEN

Vuoden 1970 heinäkuun 19. päivän iltana Seppo Kimanen katsoi sakastista kirkkosaliin. Alkamassa oli Kuhmon kamarimusiikkifestivaalin ensimmäinen konsertti ja Kimanen laski kuulijoita. Hän pääsi kahdeksaan asti.

23 vuotta myöhemmin Kamarimusiikin toimistossa laskettiin juuri päättyneen festivaalin konserttikäyntejä. Luvuksi tuli 47 507. Vaatimattomasta alusta oli kasvanut valtava kansainvälinen festivaali. Miten se oli mahdollista?

Seppo Kimasen mielestä menestyksen ja kasvun taustalla oli vaatimaton alku. "Monet asiat ehdittiin kokeilla rauhassa, epäonnistua, mennä sitten toiseen suuntaan", hän muistelee.

"Oli rauhallinen kehitysjakso, ei ollut paljon yleisöä, ei kilpailua muista festivaaleista, ei odotuksia. Ensimmäiset vuodet saatiin kokeilla uusia elementtejä."

Alussa jatko oli epävarmaa

Alkuvuosina tuskin kukaan uskoi, että Kuhmossa voitaisiin nousta kansainväliselle huipulle.. Festivaalin päättyessä ei ollut edes varmuutta, jatketaanko seuraavana kesänä. "Ne oli ne kaikki ensimmäiset kesät semmoisia vähän kuin väkisin väännettyjä", alusta asti mukana ollut Lea Kallio muistelee. "Rahaa ei ollut ja Seppo Kimanen väänsi loppupuheissansa itkua, että miten tämä nyt tästä jatkuu. Meillekin tuli semmoinen tunne, että tähän se nyt loppui."

Ensimmäisten vuosien jälkeen tilanne alkoi muuttua nopeasti. Yksi tärkeä tekijä oli uuden koulun valmistuminen luonnonkauniille paikalle 1974. Akustisesti toimivaksi todetussa uudessa salissa koettiin heti tapahtuma, joka erotti Kuhmon muista festivaaleista. Kun Seppo Kimanen nousi lauantaina 3.8. kuuluttamaan konserttia, hän kompastui rähmälleen, nousi ylös ja kertoi yleisölle, että "tämä oli kuuluisa kappale Kimasen lento." Koko sali räjähti nauruun. Eihän tällaista voi tapahtua vakavan klassisen musiikin konsertissa! Mutta Kuhmossa tapahtui, ja tästä lähtien konserteissa sai sekä liikuttua että nauraa.

Heti seuraavana vuonna koettiin jälleen tärkeä edistysaskel, kun Kuhmon Kamarimusiikki pääsi Finland Festivalsin jäseneksi. Festivaali sai näkyvyyttä, ja 1976 yleisömäärä oli jo kaksinkertaistunut. Kun vielä saatiin kerättyä rahat täysimittaiseen flyygeliin, Kuhmon Kamarimusiikki nousi ulkoisten olosuhteidenkin osalta aivan uuteen luokkaan.

Budjetti kymmenkertaistui

Samalla kun festivaali sai mainetta, oli myös helpompi saada avustuksia. Viiden ensimmäisen vuoden aikana budjetti kymmenkertaistui, ja festivaalin tekijätkin ihmettelivät, että "näin on hulmahtanut suureksi tämä rieha", kuten Sohvi Kemppainen asian ilmaisi. Hänellä oli hyvä selitys kasvulle ja menestykselle: "kun aitoa asiaa tehdään kokosydämisesti ja anteliaasti aidoille ihmisille, niin viesti menee perille."

Nopeaa kehitystä ei pysäyttänyt edes se, että Seppo Kimanen lähti 1977 Helsingin Juhlaviikkojen johtoon. Yoshiko Arai hoiti taiteellista johtoa taidokkaasti ja Tuulikki Karjalainen vastasi käytännön seikoista.

"Kuhmosta voi tulla uusi Salzburg", sanoi Yoshiko Arai haastattelussa, ja siltä todella alkoi näyttää. Silti loputtomaan kasvuun ei vielä uskottu. Tuulikki Karjalainen pelkäsi, että kasvaessaan Kuhmon Kamarimusiikki "menettäisi alkuperäisen henkensä eikä isomman tapahtuman järjestämiseen löytyisi enää resurssejakaan."

Seuraava menestystekijä oli uusi periaate ohjelmiston suunnittelussa. Seppo Kimanen palasi Kuhmoon 1979 ja kehitti uuden suunnitteluperiaatteen: ensin piti suunnitella mitä soitetaan, vasta sitten kuka soittaa. Tämä periaate ei välttämättä sopinut kaikille, mutta pian Kuhmoon kertyi monipuolisten ja joustavien muusikoiden ryhmä. Kantajoukko pystyi sopeutumaan yhteissoittoon tuntemattomienkin muusikoiden kanssa ja toisaalta irrottelemaan estottomasti yhä uusissa vapaamuotoisissa konserteissa. Kaksiviikkoiseksi laajentunut festivaali oli kypsynyt sekä ulkoisesti että sisäisesti muotoon, jossa kasvulle ei enää ollut rajoja.

Tähdet tulivat

Kun puitteet olivat kunnossa, tarvittiin vain nimekkäitä muusikoita kohottamaan taso ja kiinnostavuus kansainväliselle huipulle. Jo 1979 vieraaksi saatiin viulisti Gidon Kremer ja pari vuotta myöhemmin pianisti Krystian Zimerman.

Miten ihmeessä heidät pystyttiin houkuttelemaan Kuhmoon? "Heille luotiin sellainen ilmapiiri, että he voivat stressivapaasti toteuttaa itseään", Seppo Kimanen vastaa. "Saunat, järvinäkymät, metsämaisemat, ne rauhoittivat sielua. Panin aivan hirveästi henkisesti likoon jokaisen taiteilijan kohdalla niin kauan kuin jaksoin, ja Yoshiko tuki merkittävästi tässä. Jos joku halusi hampurilaisen kello neljä aamuyöllä, niin kyllä se aina jollain tavalla pystyttiin järjestämään."

Maailmaa kiertävät taiteilijat tunsivat hyvin hotellihuoneiden yksinäisyyden, Kuhmossa taas saattoi tavata toisia, nauttia saunailloista ja soittaa yhdessä. Siksi Kuhmoon suorastaan haluttiin, vaikka palkkiot olivat pieniä. "Kremer ei ottanut palkkiota, ei myöskään Zimerman", Kimanen paljastaa. "He kokivat, että Kuhmo merkitsi heille jotain ainutlaatuista." Gidon Kremer innostui kehumaan maailmalla, että maailman tärkein musiikkijuhla ole Salzburgissa vaan Kuhmossa.

Lisää loistavia soittajia saatiin 1982 kun Oleg Kagan ja Natalia Gutman vierailivat ensimmäistä kertaa. Ja kun vielä viulisti Pavel Vernikov, pianisti Konstantin Bogino ja monitaituri Radu Chisu liittyivät mukaan, koossa oli joukkue, joka teki monista 80-luvun kesistä unohtumattomia.

Radu Chisu oli suorastaan välttämätön, sillä 80-luvun lopulla festivaalin aikana oli peräti neljä yllätyksellistä myöhäiskonserttia. Niihin tarvittiin loputtomasti hassuttelunumeroita, ja silloin taiteellinen johtaja saattoi turvautua Radu Chisuun. "Hänelle ei tarvinnut kuin sanoa, että mene lavalle ja keksi jotain, millä yleisön saa nauramaan, niin hän keksi", Seppo Kimanen muistaa.

Uusi sali tarvittiin

Nyt kaikki menestystekijät olivat koossa, ja festivaali laajeni jatkuvasti. Konserttien määrä kohosi jo yli kahdeksaankymmeneen, konserttikäyntejä kirjattiin jo lähes 40 000, Iltamat ja Huumat venyivät pitkälle aamuyöhön, ja lopulta vuonna 1989 järjestettiin vuorokauden mittainen konsertti.

Kasvun rajat tulivat vastaan. Kirkko ja koulu eivät enää riittäneet konserttipaikoiksi ja alettiin haaveilla uudesta konserttitalosta. Salin hankkiminen tuntui toivottoman suurelta tehtävältä, olihan Kuhmon kaupunki vaikeassa taloustilanteessa Kostamus-urakan loputtua. Jälleen kerran Kuhmossa tehtiin mahdottomasta mahdollista.

Monta kertaa Kuhmo-talon tulo oli kuitenkin täpärällä. Sopiva tontti saatiin pelastettua aivan viime tingassa ennen kuin paikalle alettiin tehdä kerrostaloa. Samalla Suomeen iski syvä lamakausi. Lopulta siitä oli talohankkeelle vain hyötyä, sillä siihen saatiin työllistämisrahoja. Syksyllä 1991 elettiin kuitenkin jännittäviä hetkiä, sillä Kuhmo oli menettämässä erityisasemansa työttömyyden noustessa kaikkialla. Montun kaivaminen ehdittiin aloittaa vain pari viikkoa ennen kuin ylimääräinen tuki olisi menetetty, ja niin heinäkuussa 1993 uusi loistava sali oli valmis vastaanottamaan festivaalivieraat.

Kuhmo oli nyt vakiintunut yhdeksi kesäisen festivaalikentän huomattavimmaksi tapahtumaksi. Sitä ylistettiin kansainvälisessä lehdistössä jopa "luultavasti maailman parhaaksi kamarimusiikkijuhlaksi" ja yleisöä virtasi paikalle. Uuden salin myötä konserttikäyntejä kertyi 1993 yli 47 000 - tätä ennätystä tuskin saadaan rikottua koskaan.

Tärkeä menestystekijä ovat kuhmolaiset

Olennainen tekijä festivaalin nousussa huipulle oli oikean idean keksiminen oikeaan aikaan. Samanlaisia ideoita oli kyllä muuallakin, miksi siis juuri Kuhmosta tuli ainutlaatuinen menestystarina? Yksi merkittävä tekijä on ollut paikkakuntalaisten halu kehittää festivaalia.

"Kyllä tämän paikkakunnan ihmiset ovat tätä halunneet ja olleet tästä kiinnostuneita ja tästä löytäneet jotain itselleen niin, että tämä on pystynyt Kuhmossa olemaan", Tuulikki Karjalainen sanoi. Hän totesi, että festivaali ei toimi, jos se on tuotu ulkopuolelta.

"Me toimme jotain omaleimaista Kuhmoon ja kuhmolaiset toivat omista lähtökohdistaan meille semmoista, mitä ei löydetä Pariisista tai Lontoosta", Seppo Kimanen sanoo. "Pienehköllä paikkakunnalla ei yleisön ja esiintyjien välillä ollut keinotekoisia muureja. Yhteisöllisyys syntyi kuin itsestään erämaiden ympäröimässä rajatussa tilassa."

Kuhmolaiset olivat halukkaita tekemään talkootyötä yhteisen asian hyväksi. "Festivaalin tekemisessä korostuvat aina taiteelliset johtajat ja taiteilijat, mutta ilman henkilökuntaa ja talkoolaisia Kuhmon Kamarimusiikkia ei olisi olemassa", toiminnanjohtaja Sari Rusanen muistuttaa. "Kamarimusiikki ei ole kenenkään sooloilun tulos, vaan kollektiivisen yhteen hiileen puhaltamisen todellinen voimannäyttö."

Kuin myrskyn silmässä

Työssä on jaksettu, vaikka tahti on tiivis. "Siivoustyöt, keittiötalkoot, kansliatyöt, pianojen lainaukset ja kuljetukset, lipunmyynti- ja ovimiestyöt, kaikki tehtiin yhtenä mylläkkänä, joka kesä kasvavana vyörynä", Tuulikki Karjalainen muisteli 70-lukua.

"Tapahtui hirveitä ja toisaalta poskettoman hauskoja asioita", tuottaja Ritva Eerola kertoo alkuvuosista. "Se oli kaaosmaista järjestäytymättömyyttä. Juhlien ajan olimme kuin myrskyn silmässä, tilassa, joka on koko ajan täynnä melua, informaatiota ja muuttuvia tilanteita. Sen jaksaa juuri sen kaksi viikkoa."

Työtahti on edelleen kova, mutta silti halukkaita tekijöitä ja talkoolaisia on vuodesta toiseen. Mistä into tähän kaikkeen tulee? "Yhdessä rakennetaan jotain arkea suurempaa", Sari Rusanen vastaa. "Voimaa saa musiikista ja organisaatiossa työskentelystä. Sanon nuorille, että harvoin saa olla tekemässä maailman parasta, mutta täällä pääsette sellaiseen."

Uhkaako menestystä enää mikään?

Kuhmon Kamarimusiikki on jo vakiintunut organisaatio ja sillä on joukko taitavia työntekijöitä. Siksi festivaalin menestys ei ole enää kiinni edes avainhenkilöistä, ei edes taiteellisen johtajan vaihtumisesta. Kun Seppo Kimanen vuonna 2004 päätti lopettaa taiteellisen johtajan työn yli kolmen vuosikymmenen uurastuksen jälkeen, tarvittiin seuraaja, joka tuntisi Kuhmon, jolla olisi laajat kansainväliset kontaktit ja joka olisi vielä huippumuusikko. Sopivimmaksi todettiin Vladimir Mendelssohn, väsymätön yleisnero, jonka aina yhtä tehoava soitto oli ollut Kuhmon konserttien vetovoimatekijöitä jo vuodesta 1983.

Vuonna 2009 jäi eläkkeelle Kuhmon alkuperäinen voimanainen Tuulikki Karjalainen. Hänen työtään jatkoi saumattomasti Sari Rusanen, joka oli työskennellyt päätoimisesti festivaalilla jo vuodesta 1990.

Festivaali on selvinnyt myös tilaongelmista. Kirkko oli remontissa vuonna 1985, mutta sekään ei vähentänyt yleisömäärää. Nyt Kontion koulu jää pois käytöstä, jolloin osa konserteista siirtyy Tuupalan uuteen kouluun. Perinteisen salin menetys ei uhkaa Kuhmon menestystä.

"Eihän Kuhmoon ikinä ole minkään rakennuksen takia tultu", Sari Rusanen sanoo.

"Jos me pystymme tarjoamaan maailman kauneinta musiikkia ja yllätyksellisyyttä ja raikkautta, kuten tähänkin asti, meillä on kaikki mahdollisuudet jatkaa."

Myös Kuhmon Musiikkiyhdistyksen puheenjohtaja Marja-Stiina Suihko uskoo menestykseen jatkossakin: "Niin kauan kuin ohjelmisto pysyy tasokkaana ja tarjoaa tähtihetkiä kesätaivaan alla, tulevaisuus on turvattu. Musiikki ei maailmasta lopu eikä musiikkia rakastava yleisö."

Kirjoittaja on seurannut Kuhmon Kamarimusiikkia vuodesta 1985 ja kirjoittanut vuonna 2019 ilmestyneen kirjan Kamarimusiikkia Kuhmossa, viisikymmentä ihmeellistä kesää.

  • Edellinen tarina

  • Takaisin tarinoihin
  • Seuraava tarina