Asfalttitie halkoo metsiä, vierellä välkähtää järven pinta, ohi vilahtaa yksinäinen talo, välillä näkyy jonnekin tuntemattomaan johtava hiekkatie, matka kestää, kestää. Ja sitten äkkiä liikenneympyrä, ihmisiä, autoja, kauppoja, ja tien päässä ylväs Kuhmo-talo, sen vierellä valkoisena korkeuksiin kohoava Kontion koulun vanha osa, sen takana lymyilee harmaa uudisosa saleineen ja lopulta ollaan auringossa kimaltavan Lammasjärven rannassa. Vuoden odotus palkitaan, pitkän matkan rasitus unohtuu, maisema tuntuu jo soivan muistojen musiikkia ennen kuin ensimmäinenkään konsertti on käynnistynyt. Tällaiselta Kuhmoon tuleminen on tuntunut vuodesta 1993.
Kaikki näyttää samalta, mutta jokin on muuttunut. Vieras käy turhaan nykimässä Kontion koulun ovea. Ovi pysyy kiinni, kouluun ei ole asiaa yleisöllä, ei muusikoilla, ei festivaalin työntekijöillä. Vanhan osan kohtalo on edelleen avoinna. Puretaanko yksi Kuhmon komeimmista rakennuksista vai löydetäänkö sille sopivaa käyttöä?
Kontion koulun salissa sadat esiintyjät ovat heittäytyneet musiikin vietäviksi, tuhannet kuulijat ovat saaneet ainutkertaisia kokemuksia, nauraneet, liikuttuneet, nauttineet. Sitä kaikkea muistellaan tänä kesänä, kun nostalgia-teema näkyy kaikkialla. Kuhmo-talon edessä liehuu Kaarina Kaikkosen tekemä teos, jonka materiaalina ovat festivaalin vanhat t-paidat, sisällä talossa on Stefan Bremerin komeimpien Kuhmo-kuvien näyttely, Salakamarissa on Pekka Lehtisen julisteita vuosien varrelta, kirjaston vieressä kohoaa Baabelin torni, jonka materiaalina ovat Kontion koulun oranssit muovituolit.
Ensimmäisellä viikolla muistot nousevat pintaan, kun Seppo Kimanen ja Yoshiko Arai soittavat ja muistelevat. 82-vuotiaan Izumi Tatenon hieno konsertti on festivaalin herkistävin tilaisuus. Yleisö nousee aiheellisesti seisomaan esityksen lopuksi.
Konstantin Bogino, Vladimir Mendelssohn, Michel Lethiec, Juhani Lagerspetz, Martti Rousi… Esiintyjissä on paljon tuttuja vuosien takaa.
Ei Kuhmo pelkkää nostalgiaa ole, ensiesityksinä kuullaan Vladimir Mendelssohnin värikäs sävellys Mata Hari, kantaesityksenä kuullaan myös Juha T. Koskisen Dream Transmission.
Ja aina tulee uusia huikeita soittajia: Alexandre Kantorow taikoo Tuupalan Bösendorfer-flyygelistä käsittämättömän määrän sävyjä ja Aylen Pritchinin soitossa on venäläisen viulukoulun perinnettä parhaimmillaan.
Yksi pysäyttävimpiä tapahtumia on Arvo Pärtin teoksista koostuva kirkkokonsertti, jossa tunnutaan pääsevän jonkin toisen maailman äärelle. Kirkko on täynnä, ja niin ovat lähes kaikki konsertit. Nostalgia vetää Kuhmoon yleisöä enemmän kuin vuosiin. Loppuunmyytyjä konsertteja on 20, ja kävijämäärä on yli 35 000. Suuri osa on vakiintuneita Kuhmon-kävijöitä. Ulkonäöltä voi tunnistaa samoja vieraita, jotka ovat käyneet tutuiksi jo 80-luvulla.
Tuupalan uuden koulun sali osoittautuu toimivaksi. Akustiikkaan on oltu tyytyväisiä eikä etäisyyskään ole tuntunut mahdottomalta, kun iltakonsertit ovat kuitenkin Kuhmo-talolla. Tiiviin kamarimusiikkiyhteisön hajaantumista kuitenkin harmitellaan. Konserttien välillä ei enää tavata yhtä helposti toisia vieraita eikä taiteilijoita. Rantamaisemasta ja auringonlaskuista voi sentään nauttia entiseen tapaan, sillä lettukioski on Kuhmo-talon takana.
Kaksi viikkoa musiikkia aamusta keskiyöhön, ja äkkiä kaikki on takana. Viimeiset sävelet kiirivät järven yli ja hiipuvat metsän syliin, valkeita öitä varjostaa jo hämärän huntu, kuulijat lähtevät muistoineen etelään kuin syksyä enteilevä muuttolintujen parvi. Festivaali jää Kuhmoon, huokaisee hetken ja alkaa valmistautua uuteen kesään.
Ihmeellisiä kesiä on takana jo viisikymmentä. Kukaan ei voi tietää, kuinka monta on vielä edessä ja kuinka ihmeellisen hohteen kuluvat vuodet muistoille antavat.
Miten Vladimir Mendelssohn sanoikaan? ”Meidän ei tarvitse odottaa kymmentä vuotta voidaksemme myöntää, että tämä päivä oli suurenmoinen”.
Juhani Koivisto, lehdistöpäällikkö, Kuhmon Kamarimusiikin historiikin kirjoittaja