Eija Kurki: Festivaalin lavan takana

”Tanssin Kontion koulun lavalla Peter Csaban kanssa Oleg Kaganin soittaessa viulua ja Virke Lehtisen filmatessa”

Tulin Kuhmon Kamarimusiikin kesätyöntekijäksi vuonna 1984, jolloin olin ensimmäisen vuoden opiskelija Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella. Olin sitten peräti kymmenen kesää festivaalilla mukana, joista viimeisen kesän aikana konserttitalo oli juuri valmistunut. Kuhmon vuosina olin monessa työtehtävässä: musiikkisihteerinä, harjoitusaikataulujen laatijana, musiikkileirin johtajana ja Virtuosi di Kuhmo -orkesterin intendenttinä. Lisäksi olin kesäkuukausina töissä festivaalin Helsingin toimistossa osallistuen monenlaisiin valmistelutehtäviin ennen siirtymistä paikan päälle Kuhmoon.

Festivaalin aikana keskeinen työtehtäväni oli musiikkisihteerinä toimiminen ja tässä tehtävässä muusikot tulivat tutuiksi. Kaikki hienot ja ikimuistoiset musiikkiesitykset sain näin kuulla ”sisäpiirissä”, musiikkisihteerinä lavan takana. Kuhmon aikanani minulla oli mahdollisuus tutustua kahteen nuoreen ikäiseeni muusikkoon, joista sittemmin on tullut maailmannimiä: alttoviulisti Tabea Zimmermann ja sellisti Steven Isserlis, joihin olen edelleen yhteydessä. Tutustuin myös moneen musiikkileiriläiseen, sillä kymmenenä kesänä kokosin oppilaskonserttien ohjelmat ja myös juonsin ne ja viimeiset kolme kesää toimin lisäksi musiikkileirin taiteellisena johtajana. Näistä oppilaskonserteista on jäänyt parhaiten mieleeni pieni pianoa soittava kuhmolaistyttö, joka esiintyi ensimmäisenä ohjelmanumerona kesän viimeisessä oppilaskonsertissa. Hän aloitti esityksensä varmasti, mutta se katkesi. Hän aloitti uudelleen ja se katkesi jälleen samasta kohdasta ja vielä kolmannenkin kerran. Tämän jälkeen lavalla tuli hiljaista ja menin hänen luokseen ja kysyin, haluaako hän nyt tulla lavalta pois ja yrittää myöhemmin uudelleen, ja hän halusi Kuulutin seuraavan esiintyjän ja konsertti jatkui. Pikku pianisti ryhtyi harjoittelemaan kuvitteellisella koskettimistolla lavan takana ja kun viimeinen esitys oli menossa, kysyin haluaisiko hän nyt lopuksi soittaa kappaleensa ja sain myöntävän vastauksen. Aloittaessaan sitten soittamisen yleisössä oli jännittyneen hiljaista, ja kun pieni tyttö sitten oli päässyt kunnialla sen ongelmakohdan yli yleisöstä kuului helpotuksen huokaus. Luonnollisesti hän sai koko konsertin ja kesän kannustavimmat suosionosoitukset.

Musiikkisihteerin tehtävässä vastasin konserteissa mm. siitä, että kaikki muusikot olivat paikalla ja tarkistin yhdessä lavajärjestäjien kanssa, että kaikki tarpeelliset nuottitelineet ja tuolit olivat paikoillaan. Vaikka muusikot liikkuivat kävellen tai pyörillä, autonkuljettajiakin tarvittiin, sillä joskus joku muusikko ei ilmestynytkään paikalle, ja häntä piti nopeasti lähteä hakemaan. Mutta mistä? Tuohon aikaan 1980-luvulla ei ollut matkapuhelimia puhumattakaan mistään älylaitteista. Valtava joukko muusikoita oli levittäytynyt ympäri Kuhmoa kuin lintuparvi: majoituspaikkoihin, harjoittelu- ja opetusluokkiin sekä ruokalaan. Mitään suoraa yhteyttä heihin ei ollut saatavissa, vaikka laatimistani harjoitusaikatauluista oli jotain apua mahdollisesta paikasta. Jotenkin aina kuitenkin saatiin selvitettyä, missä kyseinen muusikko saattaisi olla ja häntä lähdettiin hakemaan. Joskus muusikko ilmestyi itse myöhästyneenä paikalle. Yleisö oli tietenkin tietämätön tästä kaikesta, mutta onneksi niin joustavaa, että pienet konserttien myöhästymiset eivät haitanneet. Näin jälkikäteen on oikeastaan aika käsittämätöntä, että tuolloinen festivaalin konserttipalapeli pysyi koossa, ilman kännyköitä, vaikka muusikkojen ja konserttien määrä kasvoi. Tuskin kukaan nykyisestä henkilökunnasta juoksentelee konkreettisesti viemässä jotain viestiä, kuten 1980-luvulla tehtiin.

Musiikkisihteerin piti aina olla myös valmiudessa kuuluttamaan yleisölle jostain äkillisestä muutoksesta konserttiohjelmassa, vaikkakin yleensä muutokset tulivat tarpeeksi ajoissa ja ehdin tehdä niistä erillisen paperin yleisölle jaettavaksi. Olin ainoa musiikkisihteeri aloittaessani vuonna 1984, mutta vuosikymmenen vaihteessa konsertteja oli niin paljon, että meitä oli jopa kolme musiikkisihteeriä. Tällöin saatettiin laatia työvuorot tuntikausia kestäviin Kamarimusiikin huumiin ja Iltamiin. Seppo Kimanen tietenkin valvoi ja juonsi illasta aamuun. Muistan eräänkin aamuyön, jolloin ohjelmassa oli jokin Bartókin jousikvartetto. Istuin lavajärjestäjien kanssa näyttämön takaportailla, ja Seppo huilasi patjalla. Esityksen jälkeen hän tokaisi, että taisi tulla vähän liian raskas teos näin aamuyön tunneille.

Hauskimpia musiikkisihteerin tehtäviä olivat tietenkin juuri Huumat ja Iltamat, joissa takahuoneessa oli aika vallatonkin tunnelma, sillä hupiesitykset ja niiden viime hetken valmistelu sähköistivät ilmapiirin. Aikatauluttaminen oli tarkkaa työtä ja autonkuljettajat olivat koko ajan valmiudessa kuljettamaan muusikoita. Moni tuli soittamaan aamuyöllä kesken yöuniensa, joten näissä konserteissa oli pommiin nukkumisen vaara aina läsnä. Musiikkisihteerinä myös selailin ahkerasti Otavan Isoa Musiikkitietosanakirjaa ja etsin esitettävistä teoksista faktoja juontajille.

Huuman ja Iltamien ohjelmia Seppo valmisteli saunailloissa, jotka olivat hyvä tilaisuus kerätä taiteilijoiden ohjelmaehdotuksia ja ideoita. Olin paikalla työtehtävissä muistikirjan ja kynän kanssa. Lisäksi monia taiteilijoiden toivomuksia käytännön asioista tuli kirjattua ja välitettyä eteenpäin. Saunailloista tuli mieleeni pianisti Grigori Sokolov. Hän piti Kontion koululla iltakonsertin ja oli esityksen jälkeen aivan litimärkä, sillä hän soitti frakissa kuumassa salissa. Kysyin lähtisikö hän muiden taiteilijoiden mukana saunailtaan saunomaan, uimaan ja syömään. Vastaus oli ”Nein, nein, ich muss üben!” (Ei, ei, minun täytyy harjoitella!) Ja niin hän jäi harjoittelemaan Kontion koulun lavalla olevalla flyygelillä.

Ensimmäinen Kamarimusiikin huumani vuonna 1984 oli dramaattinen. Festivaalin muusikko oli kaatunut polkupyörällä ja viety sairaalaan. Sillä hetkellä olin ainoa vapaana oleva lähtemään sinne, ja perillä odotti kasvot veressä oleva ulkomaalainen pianisti, jolla oli ruhjeita käsissään. Häntä huoletti vain kätensä eikä kasvonsa, sillä hän oli vaistomaisesti suojellut käsiään kaatuessaan ja siksi naama oli pahannäköinen. Kasvoihin ommeltujen tikkien jälkeen olin hänen seuranaan sairaalan osastolla, kunnes hänen ensijärkytyksensä oli laantunut. Muistan syöttäneeni hänelle viiliä, sillä hän ei halunnut rasittaa käsiään. Kun tilanne oli helpottanut, siirryin sairaalasta suoraan Kamarimusiikin huumaan, joka oli jo täydessä vauhdissa. Onneksi minulle oli löytynyt tällä välin backstageen musiikkisihteerituuraaja, festivaalin konserttitoimiston toimitusjohtaja, joka hoiti taiteilijoiden sopimusasioita. Vuosikymmeniä myöhemmin hänestä tuli aviomieheni. Kuhmon Kamarimusiikki on tunnetusti toimittanut myös ”naimatoimiston” tehtävää, joko festivaalin aikana tai sitten vuosia myöhemmin, kuten meidän tapauksessamme.

Kun 1990-luvun alussa olin Espoon kansainvälisen kuorofestivaalin toiminnanjohtajana, opit Kuhmosta olivat arvokkaita. Festivaali oli uusi ja se rakennettiin nollapisteestä. Festivaalin ajaksi kiinnitin kokeneita henkilöitä mm. kolme musiikkisihteeriä, jotka olivat työskennelleet kesäisin Kuhmossa. Helsingin Sanomissa Hannu-Ilari Lampila kirjoitti, että tapahtuma osoitti, että Suomessa osataan järjestää festivaaleja. Tämä oli hieno kiitos, mutta voin tässä todeta, että festivaalin organisoinnin opit olin saanut Kuhmon Kamarimusiikista.

Päädyin sitten Sibeliuksen teatterimusiikin tutkijaksi ja mainittakoon, että kyllä Kuhmossakin oli Kamarimusiikin Huumien ja Iltamien aikana Kontion koulun lavalla loistavaa teatteria ja musiikkia. Näiden minulle merkityksellisten Kuhmon työkesien jälkeen olen ollut festivaalilla konserttivieraana. Minulla on silloin ollut tunne, että olen jotenkin väärässä roolissa istuessani konserttisalin tuolissa. Minunhan kuuluisi olla takahuoneessa tai istumassa portailla yhdessä konserttia kuuntelemassa olevien muusikoiden, leiriläisten ja vapaavuorossa olevien henkilökunnan jäsenten kanssa. Ne kymmenen kesää parikymppisenä ovat jättäneet vahvan muistijäljen.

Eija Kurki
2025