Kitaran leveät h-molli-soinnut, niiden yllä englannintorven laulu, kitara tarttuu kahden äänen aiheeseen, joka kasvaa, muuntautuu ja huipentuu korkeisiin iskeviin sointuihin, ja lopulta kitaran hento ääni kohoaa korkealle ja kuulumattomiin kuin taivaan sineen katoava lintu.
Olin tunteiden vallassa, osin aivan henkilökohtaisista syistä. Joaquin Rodrigon Aranjuez-konsertto on seurannut minua niin kauan kuin olen musiikkia harrastanut. Olen kuunnellut sitä hartaasti, soittanut ja opiskellut – ja joutunut luovuttamaan toivottoman tuntuisten vaikeuksien edessä.
En oppinut sitä koskaan, mutta 40 vuoden odotuksen jälkeen koin täyttymyksen: kuulin Aranjuez-konserton soitettuna hienommin kuin kukaan voisi edes toivoa.
Konserton hidas osa soi kamariyhtyeen soittamana herkkyydellä, johon hienoinkaan orkesteri ei pääse. Ja Alberto Mesircan kitaran vaivattomat ja äärimmäisen hienovaraiset sävyt saivat silmät kostumaan.
Siinä se sitten oli, festivaalin kohokohta, se hetki, jonka muistaa vielä marraskuun räntäsateessa ja huhtikuussa sinivuokkojen puhjetessa kukkaan.
Juhani Koivisto, lehdistöpäällikkö