Piazzollan verevä tangorytmi, viisi huippumuusikkoa, Kontion koulun perinteikäs sali ja Kuhmon hämärtyvä ilta. Se yhdistelmä saa yleisön hakkaamaan käsiään ja huutamaan. Mutta vain Kuhmossa voi samassa konsertissa Sofia Gubaidulinan hartaan mietiskelevä Silenzio saada lähes yhtä innostuneen vastaanoton kuin Piazzollan La fin del mundo (Maailmanloppu).
Maanantain päätöskonsertti oli tuttua Kuhmo-tunnelmaa parhaimmillaan. Myöhäisillan musiikillinen asteikko oli laaja, mutta kaikki liittyi jollain tavalla teemaan. Se taas ei ollut sen vähäisempi kuin maailmanloppu. Jos maailmanloppu on näin monivivahteinen ja sytyttävä, sitä on syytä odottaa innolla.
Niin, Kuhmossa on todellakin myös musiikkia, vaikka siitä en ole vielä kirjoittanutkaan. Syynä on yksinkertaisesti se, että työntäyteisen alun vuoksi olen ehtinyt konsertteihin kovin niukasti. Maanantaina ennätin kahteen viimeiseen päivän kuudesta tilaisuudesta. Halusin ehdottomasti kuulla Bartókin sonaatin kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille. Kuulin sen edellisen kerran joskus 40 vuotta sitten, ja sen jälkeen pääni läpi on virrannut melkoinen määrä erilaista musiikkia. Mahtaisiko se enää tuntua miltään? Kyllä, Bartokin merkkiteos on pitänyt pintansa, se on edelleen moderni ja onnistuu säväyttämään raaoilla soinneillaan.
Toinen päivän pakollinen oli tietenkin Jimi Hendrixin Purple Haze. Olen sitä monien muiden tavoin joskus tapaillut sähkökitaralla, mutta miten ihmeessä se soisi klassisella kitaralla, etenkin kun Alberto Mesirca tunnetaan herkkänä ja hienostuneena muusikkona?
Vastaus saatiin konsertin lopuksi. Se toimi, jopa hämmästyttävän hyvin. Sitä ei tarvinnut pitää maailmanlopun merkkinä sen paremmin rock- kuin klasari-ihmistenkään.
Maailmanloppu siis tuli. Sen jälkeen ei voi muuta kuin siteerata klassista fraasia: tästä on hyvä jatkaa.
Juhani Koivisto, lehsitöpäällikkö