Suurta, täyteläistä sointia, rauhaa, aikaa syventyä sointuihin, aikaa uppoutua tunnelmaan. Kun Konstantin Bogino soittaa Rahmaninovin preludia Kontion koulun salissa, kuulija uppouituu väkisinkin syvälle nostalgiaan. Juuri tällaista oli silloin muinoin, kun sekä Bogino että minä aloitimme pitkän suhteemme Kuhmon Kamarimusiikin kanssa. Bogino on toki vanhentunut, ja niin ehkä minäkin, mutta muuten saatoin palata täysin vuoteen 1985. Juuri näin antaumuksellisesti Bogino silloinkin soitti, juuri näin kuumaa oli salissa, ja juuri tältä tuntui istua muovituolilla. Katselin näitä niin ihmeellistä musiikkia vuosikymmenien ajan kuulleita seiniä ja puolapuita ja murehdin kaiken tämän katoamista, jos koulu todella puretaan. Juuri silloin avoimesta ikkunasta kantautui lokin huuto ja sekoittui Rahmaninovin säveliin. Onko se Tshehovin Lokki? minä pohdin, ja yritin pitää itseni jotenkin koossa, vaikka Bogino, Rahmaninov ja muistot koulun salista tekivät parhaansa suistaakseen kuulijan kokonaan raiteiltaan.
Tänään aamutilaisuudessa oli vieraana pianisti Heini Kärkkäinen, ja puhuimme siitä, miten eri tavoin pianon voi saada soimaan. Heini Kärkkäinen puhui hengityksestä musiikin kanssa, siitä miten soittajan tietty rentous kuuluu musiikissa, ja miten tietysti myös nuoren soittajan teknisyys voi siinä kuulua. Ja sitten Heini Kärkkäinen istahti Salakamarin pienen pystypianon ääreen. Se piano on jo nähnyt parhaat ja toiseksi parhaatkin päivänsä. Mutta kun Heini Kärkkäinen alkoi soittaa Chopinin h-molli preludia, kuulija saattoi nähdä pianon venyvän flyygeliksi, joka kohottaa mustan siipensä valmiina nousemaan arjen yläpuolelle. Oikeastaan minua nolotti pyytää tällaista muusikkoa soittamaan olemattomalla instrumentilla, mutta tämä oli opettavainen kokemus siitä, miten taide voi kohota fyysisten rajoitusten yläpuolelle.
Ja sitten jotain hiukan konkreettisempaa. Varhain tänä aamuna kävin ensimmäistä kertaa Kuhmo-urani aikana uimassa Lammasjärvessä. Kahlasin loivaa hiekkarantaa syvemmälle, heittäydyin hypotermiakohtauksen uhallakin 21-asteiseen veteen ja katselin uiskennellessani rauhallisessa rantamaisemassa kohoavaa konserttitaloa, järven toisella puolella alkavaa loputonta metsää ja rannalla päivystäviä karhuja, jotka eivät ole aivan oikeita, mutta voisivat hyvin olla. Onhan tämä jotenkin erikoinen yhdistelmä. Juuri tällaista festivaalia vain ei voi olla muualla.
Juhani Koivisto, lehdistöpäällikkö