Kun odotettu Kuhmon kamarimusiikkifestivaali aikoinaan heinäkuussa alkoi, kotimme olohuoneen sisustus meni aina uusiksi. 70-luvulla ja 80-luvun alussa harjoituspianoista oli paikkakunnalla pulaa ja soittimia haalittiin yksityiskodeista. Meillä pianon jättämä aukko paikattiin kahden viikon ajan Askon ruskeilla Bonanza-nojatuoleilla. Kuten kaikki laadukas ja taidolla tehty kestää aikaa, myös nojatuolit löytyvät edelleen vanhempieni kotoa. Ja kuten festivaaliakin, on myös nojatuoleja vuosien saatossa tuunattu. Hyvä runko kestää myös muodonmuutoksia.
Lapsuudessa käynnissä olevan festivaalin huomasi myös siitä, että isää alkoi näkyä kotona vähän harvemmin. Päivätöiden jälkeen hän siirtyi konserttisalien oville järjestysmieheksi. Kaupungille ilmestyi pyöräileviä taiteilijoita sellaisten soittimien kanssa, joiden soittoa ei Kuhmon musiikkiopistossa vielä 80-luvun alussa opetettu. Ja jos sattui pyöräilemään Kontion koulun musiikinluokan ohi, sieltä kuului jotain ihan muuta kuin maakuntalauluja. Festivaali oli täydessä käynnissä.
Tämä on Kuhmon Kamarimusiikin 55. kesä, minulle 50, töissä toinen. Tosin muistikuvia on vasta muutama vuosi myöhemmin. Vaikka Kamarimusiikissa olen töissä vasta toista kesää, on silti olo kuin olisin kuulunut aina kalustoon. Viime kesänä saadut uudetkin tutut olivat jo kuin vanhoja tuttuja, kamarimusiikkikuplaan on niin sulavaa ja mukavaa sukeltaa.
Toimiston pystytys kävi niin nopeasti, että tuntuu kuin pitkää talvea ei olisi välissä ollutkaan. Vastahan toimiston pakkasin laatikoihin. Sama tunne oli lapsena pianon hakemisen kanssa. Jatketaan siitä, mihin viime vuonna jäätiin – kohti uusia elämyksiä. Sujuvissa ja tutuissa puitteissa on valtavasti tilaa niitä kokea.
Antoisaa 55. Kuhmon Kamarimusiikkia! Nautitaan kaksi viikkoa Pohjoisesta utopiasta.
Anna-Kaisa Asuja, tiedottaja