Kuhmon kuuluisa väliviikonloppu kahden kamarimusiikkiviikon välissä on myös sopiva hetki summata nähtyä, kuultua ja koettua. Pohjoinen utopia on jo viikossa antanut paljon. Ja juuri sillä tavalla kuin Minna Pensola ja Antti Tikkanen ensimmäisessä Musiikin ytimessä -tilaisuudessa maanantaina lupasivat. Nyt ei oteta määrittelyjä la luonnehdintoja ulkoapäin, vaan tehdään ja koetaan meille ominaisia asioita myös itse.
Baritoni Waltteri Torikan ja pianisti Marko Hilpon esittämä Nälkämaan laulu silitti sielua ja kuhmolaista identiteettiä. Kuhmolaisilla ja kainuulaisilla on erityinen suhde omaan maakuntalauluunsa. Me paitsi tunnemme sen, myös laulamme sitä säännöllisesti. Näin ei taida olla muiden maakuntien kohdalla. Kuhmolaisella ystäväporukalla laulamme sen aina, kun olemme koolla, viimeksi kesän kynnyksellä Dubrovnikissa.
On ollut raikasta kuulla muitakin tuttuja kansanlauluja. Niitä ei juuri enää kuule missään, saati tule enää laulettua. Lapsuudenperheessäni niitä laulettiin aina ja paljon, kun meillä kävi vieraita. Oli uutta tietoa, että yhteislaulu on nimenomaan pohjoismainen perinne. Tiistaina torilla laulettiinkin sitten isommalla porukalla yhdessä ja laitettiin myös tanssiksi.
Yllättävien nostalgiamatkojen keskellä on saanut nauttia myös klassikoista ja yllätyksistä sekä saanut myös mahdollisuuksia altistua täysin uudelle. Viikon aikana kuultiin festivaalin kolmesta kantaesityksestä kaksi, Olli Moilasen Ilman ja Veden välissä sekä Josefine Opsahlin HYPERTOPIA UNDONE. On tärkeää paitsi vaalia pohjoista utopiaa myös luoda sitä ja katsoa sitä uusista näkökulmista. Siihen on onneksi vielä Kuhmon Kamarimusiikin osalta toinen viikko aikaa. Siis uusia elämyksiä kohti.
Anna-Kaisa Asuja, tiedottaja