Näin käy joka kesä: festivaali alkaa ja saman tien ollaankin jo lopussa. Pianojen, viulujen, nuottien, huilujen, sateiden, sellojen, auringonlaskujen ja polkupyörien paraati on syöksynyt ohi ja kadonnut jonnekin kalenterin uumeniin putkahtaakseen taas vuoden päästä esiin.
Kaikkea ei ole vielä kuultu, mutta nyt pitää jo pysähtyä miettimään, mitä erityisesti jäi mieleen. Ehkä tältä vuodelta jää aikakirjoihin ainakin kaiken sujuminen vielä entistäkin paremmin. Perinteisiä suuria kamarimusiikkiteoksia oli nyt paljon, ja se teki konserteista rauhallisia.
Eihän siitä mihinkään pääse, että vaikka ennestään vieraat pienet teokset ovat aina kiinnostavia, tietyt kamarimusiikin perusteokset ovat aina yhtä vaikuttavia. Nyt pienen ja suuren sekä oudon ja tutun suhde oli juuri kohdallaan.
Klassikkoteoksista on tällä viikolla kuultu komeita tulkintoja, kuten Dvorakin pianokvintetto, jossa loisti pianisti Valeria Resjan, sekä Mendelssohnin sekstetto, jossa häikäisi pianisti Nino Gvetadzen helmeilevä soitto.
Kuhmossa on liikuteltu tunteita moneen suuntaan, mutta mitenkähän onnistuu naurattaminen? Se nähdään perjantaina, sillä silloin yhden konsertin aiheena on nauru. Musiikillinen huumori saattaa kuitenkin olla kaikista huumorin lajeista vaikein, erityisesti kun pitäisi huvittaa ihmisiä musiikilla ilman sanoja. Ihmisen voi pakottaa moniin asioihin, mutta ei nauramaan. Nyt naurat – tai itket ja naurat.
Sen tiedän, että ainakin Shostakovitshin konsertto pianolle ja trumpetille saa kuulijansa vähintään huvittumaan vauhdikkaalla menollaan. Mutta naurattaakohan John Cagen kappale muutenkin kuin nimensä pituudella? Otsikko on nimittäin 56 sanan mittainen.
Jos musiikki ei saa jostain syystä saa nauramaan, niin ainakin yllä oleva valokuva vetää suupielet ylöspäin. Kuvaa ei todellakaan ole käsitelty, viulistin heijastus flyygelin kyljestä vain sattui juuri sopivalle kohdalle.
Juhani Koivisto, lehdistöpäällikkö