Tämä on jo 24. peräkkäinen kamarimusiikin viikko Kuhmon suvessa. Olen odottanut tätä viikkoa kaamoksen pimeydessä ja tuntenut luissani kesän ja musiikin kaipuun. Tänne Kuhmoon on vaikea olla tulematta. Miksi luopua vapaaehtoisesti vuosittaisesta rautaisannoksesta maailman kauneinta musiikkia. Monista addiktioistani tämä kuuluu vähiten paheksuttaviin.

Se mikä kuuluu näistä taiten
kirsikkapuusta
veistetyistä laatikoista
vahvojen käsien hyväileminä, on
rakkaus

Joinakin vuosina minulla on ollut tapana kirjoitella lauseita paperille samalla kun olen kuunnellut musiikkia. Nämä rivit syntyivät Beethovenin c-molli-pianotrion Adagioa kuunnellessani:

Lapsukaiseni, nuku
rauhassa suuren tammen
varjossa. Mitään ei ole, ei
pahuutta,
ei ruttoa, ei vihaa, ei
vaaraa tässä valon
käytävässä
tammen varjossa.
Hengityksesi on kevyt,
vaivaton ja ikuinen. Älä
pelkää
mitään, älä näe pahaa unta, nuku rauhassa.

Muutaman ystäväni kanssa olemme joka kesä vuokranneet viikoksi omakotitalon kaupungin keskustasta. Siitä on tullut toinen kotimme. Olemme ystävystyneet talon asukkaiden kanssa. Päivä alkaa kuhmolaisesta leipomosta ja aamiaiseksi keskustelemme edellisillan esityksistä ennen kuin lähdemme polkemaan kohti kirkkoa. Pyöräily on kuntoilusta leppoisin. Tunnin kirkkokonsertin jälkeen olemme taas täynnä musiikkia ja elämäniloa. Lähdemme torille kyselemään savumuikkuja ja viinikaupan kautta kotiin lounastamaan. Pienen siestan jälkeen taas innolla iltapäivän ja illan konsertteihin. Voiko elämä enää tästä parantua!

Muusikoiden ammatillinen ja taiteellinen taso on Kuhmossa hämmästyttävän korkea, maailman paras. Kuten soitosta pursuava konstailematon ilo! Jousikvartetit, alkaen Borodinista aina Meta4:iin edustavat absoluuttista huippua. Ravelin F-duuri-kvartetto avasi minun nuoruudessani portit kamarimusiikin pyhättöön. Täällä saan kuulla sen Meta4:in kirkkaana tulkintana.
Joudun toistuvasti korjaamaan monia ennakkoluuloja ja pinttyneitä käsityksiäni. Ennen kuin kuulin Paavali Jumppasen Liszt-soittoa olin pitänyt Lisztiä melko ulkokohtaisena ja prameilevana mekastajana. Mikä erehdys!
Ja vasta Borodin-kvartetin Šostakovitš (soitettuna alkuperäisnuoteista!) paljasti hänen sävelkudoksensa kaikessa hienostuneisuudessaan. Ja Pekka Kuusisto soittaa Sibeliusta aivan kuin musiikki syntyisi juuri nyt, tässä hetkessä. Soile Isokosken äänen kirkkaus seuraa minua uniin saakka ja kuulen sen sisälläni aina kun haluan.

Entä huippuhetket? Niitä on ollut niin monta että jonkun erillisen konsertin mainitseminen tuntuisi turhalta. Jokainen kesä on ollut erilainen, milloin on ohjelmistossa painotettu barokkia, milloin wieniläisklassikoita, milloin nykymusiikkia. Mieleeni on jäänyt se kesä, jolloin auringonpimennys tapahtui: kiipesimme talon katolle odottamaan. Yhtäkkiä kaikki pimeni ja koko maailma hiljeni, kuin enne maailmanlopusta. Runoillat ovat myös viime vuosina kuuluneet tarjontaan ja nivoutuneet luonnollisella tavalla musiikin antiin.
Kuhmon miellyttäviin puoliin kuuluu, ettei tänne tulla näyttäytymään; tämä ole mikään muotinäytös. Tullaan rakkaudesta kamarimusiikkiin, hiljentymään, keskittymään, tapaamaan rakkaita muusikoita, säveltäjiä ja kesäystäviä. Haikeina lähdemme viikon jälkeen eri suuntiin: moi, toivottavasti nähdään taas ensi kesänä! Varmasti! Jos onni, lompakko ja terveys suovat!

Claes Andersson
2012