Laulujen sanat

Duo

O penosa lontananza,

O felice lontananza,

Tu più stringi le catene

Tu mi fai scordar le pene

Di colei che pietosa a’ desir miei,

Di colei che ritrosa à desir miei,

E in bellezza ogn’altro avanza.

E in fierezza ogn’altro avanza.

Soprano solo

Se trà voi più soggiorno,

Aure selvaggi, senza veder colei

Che dà vita e dà morte ai desir miei,

Poco tempo godrò del sole i raggi;

Tutto mi sembra doglia,

O sian prati, o sian boschi ò Valli amene,

Che lontan dal mio bene,

Ogn’altra cosa à lagrimar m’invoglia.

Aria

Vago augel che si lamenta,

Mi tormenta,

E mi stringe in servitù,

Mesto vola, e sospirando,

Va cercando

Chi lo fugge,

E si strugge

Per amore sempre più.

Basso solo

Io trà queste de’ boschi ombre romite,

Da’ tuoi lacci mi sciolgo, amor tiranno,

Qui delle tue ferite

Io più non sento, no, il danno.

Duo

Cosi, lungi da Lidia io vivo in pianti,

Cosi, lungi da Clori io vivo in pace;

E mi lusinga sol dolce speranza

Ne mi tormenta più speme fallace

O penosa lontananza.O felice lontananza.

Sono un’ alma tormentata

Sono un’ alma tormentata

Sono un’ ombra addolorata

Che sol vive di dolor

Tal mi rende la distanza

Dell’ amabile sembianza Dell’ amato mio tesor.

Ernando moribondo

Recitativo:

Giacea nel proprio sangue

in un tepido Egeo

naufrago il seno semi vivo Ernando,

e l’anima orgogliosa

dell’ oltraggio primiero,

spirava pur spirante il fiato altiero

già fuggia ma l’ardire

reso argine e riparo, via le respinse,

ed’ ella più che mai disperata

così l’ira sfogò di sdegn’ armata.

Aria:

Alma mia ritarda il passo

già mi voglio vendicar,

Pria ch’avrò per tomba un sasso

farò l’aria rimbombar.

Recitativo:

Mora il nemico ahi lasso

manca il cor, langue il piè, vacilla il passo

dunque garzon imbelle

osò del viver mio troncar lo stame,

ahi vergogna inaudita !

ahi caso infame !

e tu misero Ernando

al di cui pregio cede sovvente

ogni guerriera spada,

schernito e vilipeso sen giace involto

e ‘l temerario ardire

à castigar, a rintuzzar non corri:

mora il nemico, ahi lasso

manca il cor, langue il piè, vacilla il passo.

Aria. Largo assai:

Nel profondo del tuo seno

mi ricovra amico suol.

Già mi manca in un baleno

da la luce il chiaro sol.

Recitativo:

Così pallido e muto

nel vermiglio sentier percosse il fianco,

e con incerta lingua

in accenti feroci fe sentir del suo cor l’ultime voci.

Duetto

Oi, erossaolon tuskaa

Oi erossaolon autuutta!

Sinä kahlehdit entistä tiukemmin sen,

saat minut unohtamaan tuskan,

joka tuntee myötätuntoa
kaipaustani kohtaan,

jota tunnen kaipaustani
ylenkatsovan vuoksi

ja jonka kauneus on ylivertainen.

hänen, jonka julmuus on ylivertainen.

Sopraanosoolo (resitatiivi)

Jos viettäisinkin pidemmän aikaa luonanne,

te villit tuulet, näkemättä sitä,

joka suo elämän tai kuoleman haluilleni?

Näin saan nauttia auringon säteistä hieman kauemmin.

Kaikki tuntuu kulkevan murheen painamina,

pellot, metsät ja lempeät laaksot,

sillä kun olen kaukana rakkaimmastani,

kaikki muu vain nostattaa kyyneleitä.

Sopraanoaaria

Valituslaulullaan soma lintu

piinaa minua

ja orjuuttaa minua,

se lentää surullisena pois, ja huoaten

se lähtee etsimään

jokaista, joka pakenee sen luota

sitä, joka hetki hetkeltä enemmän

riutuu intohimossaan.

Bassosoolo

Syrjäisten metsien varjoissa

minä riisun siteesi, tyrannimainen rakkaus.

Täällä en enää tunne

tuskia, joita iskusi tuottavat.

Duetto

Näin, kaukana Lidiasta, elän itkien,

Näin, kaukana Chloriksesta, elän rauhassa;

Vain suloinen toivo miellyttää minua.

Petollinen toivo ei enää piinaa minua.

Oi, erossaolon tuskaa!Oi erossaolon autuutta!

Olen piinattu sielu

Olen piinattu sielu

Olen murheen murtama varjo

joka elää jatkuvassa tuskassa.

Tätä aiheuttaa minussa etäällä olo

rakkaimpani seurasta,

oi sinä kallein aarteeni.

Kuoleva Ernando Resitatiivi:
Kuolemaisillaan Ernando
makasi verissään
kohdattuaan turmansa lämpimällä Egeanmerellä.
Ja hänen korskea sielunsa,
nyt ensimmäistä kertaa loukattuna
huokui vielä ylpeyden hiipuvia viime henkosia,
mutta hän nostatti rohkeutensa

suojavalliksi hiipumista vastaan.
Ja sielu – epätoivoisempana kuin koskaan –
päästi ylenkatseisen vihansa valloilleen.

Aaria:

Sieluni, jarruta menoasi –
janoan yhä kostoa.
Vielä ei ole kiveä laskettu haudalleni,
joten suo ääneni kajahtaa vielä kerran.

Resitatiivi:
Vihollinen kuolkoon, vaan voih!
Sydämeni hiipuu, jalkani pettävät, askeleeni horjuu.
Tuo mitätön poikanenko
julkesi katkaista elämäni langan?
Ennenkuulumaton häpeä!
Voi surkeaa kohtaloa!
Ja sinä, Ernando-parka
joka arvokkuudellasi sai soturit
empiväisiksi ja antautumaan –
makaat siinä liikkumatta, pilkattuna ja parjattuna,
etkä enää voi rientää kostamaan,
etkä tyydyttämään hurjaa uhkarohkeuttasi.
Vihollinen kuolkoon, vaan voih!
Sydämeni hiipuu, jalkani pettävät, askeleeni horjuu.

Aaria. Largo assai:
Syvälle poveensa lempeä maa peittäköön minut.
Nyt jo, tässä ohikiitävässä hetkessä,
auringon kirkas säde ei tavoita katsettani.

Resitatiivi:
Sitten, kalpeana ja hiljaisena,
hän löi kädellään veren punaamaa maata,
ja sortuvalla äänellä,
kiivaasti puuskahtaen
hän kohotti ilmoille sydämensä viime sanat.

Suomennokset: Outi Pollari

Per te lasciai la luce (Il Delirio amoroso)