Ensivierailuni Kuhmoon oli nelivuotiaana kesällä 1989. Olin kuuntelemassa vanhempieni kanssa Kamarimusiikin konserttia Kuhmon kirkossa. Viuluopintoja tarvittiin vielä yli vuosikymmen ennen kuin olin edistynyt niin pitkälle, että silloinen opettajani Antti Laasanen suositteli hakua Kuhmon Kamarimusiikin musiikkikurssille. Onnekseni pääsin kurssilaiseksi ja Kuhmon Kamarimusiikin parissa vietetyt kaksiviikkoiset saivat alkunsa heinäkuussa 2002.
Viulunsoiton maailmassa on useita eri koulukuntia ja sain tutustua moniin niistä kurssivuosieni aikana. Jokaisella opettajalla oli oma tyylinsä ja taustansa, mistä nuori soittaja saattoi ammentaa itselleen oppia. Minua opettivat muun muassa Constantin Bogdanas, Priya Mitchell ja Wouter Vossen. Ensi kertaa kurssille hakiessani oma opettajani antoi minulle pari hyvää ohjetta: kaikki Kuhmossa opettavat ovat niin hyviä, että ei ole väliä kenelle pääset oppilaaksi kunhan vain pääset sinne. Toinen ehkä vielä tärkeämpi ohje oli, että kuuntele paljon konsertteja. Konsertteja kuunnellessa oppii huomaamattaan ihan hirveän paljon musiikista ja vuorovaikutuksesta. Mielestäni nuo kaksi ohjetta pätevät edelleen nuorien soittajien hakiessa ensimmäistä kertaa kursseille!
Ensimmäisenä kurssikesänä minuun teki heti erityisen suuren vaikutuksen se, että kaikki tuntuivat olevan kuin yhtä perhettä suomalaisessa pikkukaupungissa kaukana kaikesta. Oli yhdentekevää, kuka sattui istumaan vieressä konsertissa tai ruokalassa, kaikki juttelivat ystävälliseen sävyyn toisilleen ja koko ajan jossain soi musiikki. Tämä on ehkä juuri osa sitä Kuhmon henkeä, johon yleisökin hullaantuu ja saa heidätkin palaamaan vuosi toisensa jälkeen.
Kuhmottoman kesän 2008 jälkeen hakeuduin jälleen takaisin Kamarimusiikkiin. Olin sattuman oikusta päätynyt tekemään paljon keikkoja pianistien sivunkääntäjänä ja pääsin nyt tähän tehtävään myös Kuhmoon. Siinäpä sitä olikin tekemistä: kaksiviikkoinen festivaali monine uppo-outoine kappaleineen ja parhaimmillaan kahdeksankätisine mammuttiteoksineen ei ole ihan aloittelevan sivunkääntäjän paikka. Monet kerrat pulssini oli korkealla kun pelkän kenraaliharjoituksen pohjalta piti mennä huiskimaan sivuja ja esittää olevani hyvin tyyni, etten vahingossakaan hermostuttaisi yleensä jo valmiiksi jännittynyttä pianistia enempää.
Tutustuin erityisen hyvin Kuhmon sivukatuihin ja oikopolkuihin kahden sivunkääntökesän aikana. Sen verran haipakkaa sain monesti suhata Kuhmon festivaalin tavaramerkiksi muodostuneella polkupyörällä pitkin katuja töihin. Noina vuosina tutustuin myös moniin aivan mahtaviin paikallisiin festivaalilla työskenteleviin ihmisiin, erityisesti kuhmolaisiin nuoriin, jotka toimivat lavaroudareina. Tulipa siellä heidän sohvalla nukuttua parit pienet päivätirsatkin harjoitusten lomassa. Festivaalin työntekijänä tajusin kaikkein parhaiten sen, miten suunnattoman paljon organisaatio tekee yleisölle näkymätöntä työtä konserttien onnistumisen eteen. Sivunkääntökesinä opin erityisen paljon sekä festivaalin näkymättömän työn tärkeydestä että musiikista. Ja ennen kaikkea tiukoista tilanteista, huh.
Opiskellessani Sibelius-Akatemiassa bongasin syksyllä 2010 ilmoitustaululta koesoittoilmoituksen, jossa haettiin Kuhmon Kamarimusiikkiin nuoria kamarimuusikkoja. Minähän innostuin oitis. Olin juuri voittanut Radion Sinfoniaorkesterin kakkosviulukoesoiton, joten ohjelmistokin oli valmiina. Onnistuin koesoitossa sen verran hyvin, että sivunkääntötyöt jäivät toiseksi ja siirryin jälleen eri tehtävään Kamarimusiikissa. Kesästä 2011 lähtien olen ollut yksi festivaalin nuorista kamarimuusikoista ja päässyt soittamaan mitä erilaisempia teoksia lukuisien taiteilijoiden kanssa. On ollut erityisen mukavaa päästä lavalle minua kursseilla opettaneiden viulistien kanssa.
Näinä kesinä Kuhmossa olen kokenut unohtumattomia elämyksiä, tavannut mahtavia tyyppejä ja ennen kaikkea nauttinut soittamisesta, ihmisistä ja Suomen kesästä, paitsi muutamista jäätävistä ja tuulisista sadepäivistä. Nautintoja tarjoavat joka kesä myös Kaesan rönttöset sekä Salakamarin mahtavat ruoat ja mainiot viinit. Kuhmo on jättänyt minuun ja varmasti moneen muuhunkin lähtemättömän musiikillisen ja elämyksellisen jäljen. Se ei haalistu koskaan.
Helmi Horttana
2016