Olin jo tilannut annoksen, kun puhelin soi. Oikeastaan sitä ei tarvinnut edes tilata, riitti kun nyökkäsin keittiömestarin katsoessa saliin.
”Ehtisitkö jossain välissä muokata kertojan tekstejä minulle luontevammiksi?” Jaakko Kortekangas kysyi.
”Huomenna sopii.”
”Mutta konsertti on tänään.”
Katsoin kelloa. Se oli jo vartin yli puolenpäivän.
”Joskus iltapäivällä voisin ehtiä.”
”Mutta konsertti on kahdelta.”
Haukiburgerini tuli. Jälleen kerran joutuisin unohtamaan haaveet sen syömisestä hitaasti nautiskellen.
Kun pääsin toimistolle, Jaakko Kortekangas oli jo odottamassa. Tekstiä oli monta sivua. Italiankielinen riimitelty teksti oli kyllä käännetty suorasanaiselle suomelle, mutta se olisi pakko muokata alkutekstistä lähtien lähes kokonaan puheenomaisemmaksi. Ja sitä oli paljon.
Kirjoitin tietokoneelle, Kortekangas kokeili vieressä saman tien, miltä teksti tuntuisi puhuttuna, millaisella äänellä eri repliikit pitäisi lausua, missä pitää taukoja, yritimme löytää merkityksiä joidenkin runollisen epäselvien ilmausten takaa, työstimme, työstimme.
Tarinassa kello pysähtyi, mutta tosielämässä se eteni armottomasti. Ja lopulta ruudulla oli viimeinen lause, jonka tekstissä sanovat nukketeatterin näyttelijät: ”Pikkurahasta, aivan mitättömästä palkkiosta me kumarramme Ilolle”.
Tulostin alkoi sylkeä papereita kun kello oli kolmea minuuttia vaille kaksi. Silloin huomasin ohjelmasta, että konsertti alkaakin vasta vartin yli. Olimme siis kiirehtineet aivan turhaan. Mutta nyt kertojalle jäisi ainakin hyvin aikaa harjoitella repliikkinsä.
Ja niin konsertti käynnistyi. Ensin Tshaikovskin Prinsessa Ruususta, ja sitten Respighin marionettiooppera Prinsessa Ruusunen. Jaakko Kortekangas esitti kertojan roolin erehtymättömän varmasti ja ilmeikkäästi kuin sitä olisi hiottu tuntien ajan.
Ruususen linnassa aika pysähtyy, Kuhmossa se venyy niin, että minuuteissa ehtii saman kuin muualla tunneissa.
Juhani Koivisto, lehdistöpäällikkö